"It's hard to forget someone who gave you so much to remember"

Miten nopee aika oikein kuluu? Päivistä tulee kuukausia ja kuukausista tulee vuosia. Elämä jatkuu eteenpäin, ylämäet ja alamäet mukaanlukien. Ihmiset muuttuu, ajatustapa muuttuu, koulut vaihtuu, kaveripiirit muokkautuu ja me ikävöidään aina jotain menneisyydessä, mutta halutaan kuitenkin eteenpäin tulevaisuudessa. Me halutaan aina se parempi vaihtoehto kahdesta tai jopa molemmat.

Katoin tasan vuoden vanhoja kuvia suomesta ja mietin miten asiat on muuttunu. Asun nyt täällä, elän ihan eri elämää kuin suomessa. Mun kaverit ja perhe jatkaa elämää suomessa - uudet koulut, uusia kavereita, uusia kokemuksia, niinkun sen pitääkin mennä. Elämä jatkuu koko ajan eteenpäin, mutta se ei tarkota sitä, vaikka oonkin "missannut" vuoden mun suomielämästä, ettei se vois olla taas yhtä ihana, kun se sillo 8kk sitten oli. 8 kuukauden aikana on huomanut kuinka ihana elämä mulla on. Parhaimmat ystävät edelleen pysynyt rinnalla, vaikka ei ollakkaan 8 kuukauteen nähty ja suhte perheeseen on vaan parantunut. Tää vuos on kasvattanut ja opettanu niin paljon ettei sitä pysty mitenkään kuvailemaan - se pitää kokea ja tuntea. Uuden elämän rakentamine vieraassa maassa ja vieraalla kielellä, ventovieraasee perheeseen muuttaminen, uuteen ja erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen. Mulla on ollut vaikeita aikoja, jolloin tulee olo, että nyt pakkaan tavarat ja lähen takaisin tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Sitä vaihtoehtoo, että keskeyttäisin mun vuoden, en ole enkä tulis ikinä tekemään. Ekasta viikosta saakka täällä oon jaksanut kamppailla ikävää ja vajoamisen tunnetta vastaan, mutta en oo ikinä antanu periksi. Ja loppua kohden sen huomaa, että kuinka ylpee itestään saa olla, että on kaikesta huolimatta aina jaksanu mennä eteenpäin.




 Oon niin sanoinkuvailettoman ylpee itestäni, että päätin tehä mun tähän astisen elämän parhaimman ratkasun. Vaikka tuntu helvetin pahalta jättää kaverit, perhe, poikaystävä ja tuttu elämä vuodeks, nii tässä sitä 3 kuukauden päästä kotiintulosta ollaan. Edelleenkin tulee ikävän tunne suomeen ja tunne, että haluis jo lähtöpäivän tulevan, mutta tiiän kuinka kova ikävä mulle tulee tätä elämää täällä. Oon kahden vailla. Tekee mieli olla täällä, mutta silti tulla jo takasin kotiin.





Vaikka mulla on vielä 3 kuukautta aikaa täällä nautittavaks, vilisee päässä kuva mun kotiinpalusta lentokentällä Suomessa ja ajatus kuinka hirveetä on päättää mun elämä täällä. Ajatus pakkaamisesta ja toukokuussa alkava osan tavaroiden lähettäminen Suomeen herättää mussa iloa, surua, helpotusta ja järkytystä. Tiedän, että touko-kesäkuussa pitää alkaa jo miettimään Suomeen paluuta ja varsinkin noiden tavaroiden lähettäminen todistaa ettei aikaa oo enään loputtomiin. Tiiän kanssa, että kohta pääsen kotiin ja oon selvinny tästä vuodesta, mutta se etten haluu, vaikka joskus ei siltä tunnu, että tää vuosi loppuu. Pidän tätä vaihtovuotta elämänä täällä, en selviytymistarinana, mutta kuiteskin tähän vuoteen kuuluu niin paljon itsensä kanssa kamppailua ja pahin on se, kun kysyy itseltään "miksi helvetissä oon joskus ajatellut tai tehnyt noin?" tai "mitä mun päässä tolloin liikkui?". Elämä kuiteskin jatkuu riippumatta missä me ollaan ja 3 kuukauden päästä mulla se tulee Suomessa jatkumaan, unohtamatta tästä vuodesta saatuja kokemuksia, ihmisiä ja opittuja asioita.